Oletteko ikinä miettineet kuinka teistä tuli, no, sinä? Minä olen. En vain ole ikinä löytänyt siihen vastausta. On ollut liikaa kaikenlaisia ongelmia. Mistä ne tulivat?

Olisi niin helppoa kääntyä kasvattajien puoleen ja kertoa mitä virheitä he ovat tehneet. Vai olisiko? Ajatus on minusta varsin kammottava. Miten helvetissä minä voisin syyttää heitä siitä mitä minusta tuli. Aina on terapiassa pohdittu vaikeaa lapsuutta ja virheitä joita vanhemmat ovat tehneet. Miksi niitä pitäisi miettiä? Kaikki tekevät virheitä ja jos joku pieni lausahdus olisi saanut minut pois raiteiltani niin missä kunnossa vanhempieni psyyke olisi omien ongelmieni jälkeen. Luulen että olisvat kiskoneet itsensä jo naruun roikkumaan. Kyllä se minä taisin olla joka loppujenlopuksi kusi homman totaalisesti.

Sitten minulle on kerrottu että olen niin herkkä. Mietin kauan minkälainen ihminen on herkkä. En minä itke, enkä reagoi asioihin tunteella. Mutta sen minä olen itsestäni huomannut että pystyn lukemaan ihmisten tunnemaailmaa aika hyvin. Kerran soitin äidilleni ja kysyessäni onko aikaa jutella, hän vastasi että sohvalla tässä makailee ja kyllä on. Pystyin jo äänensävyä kuuntelemalla sanomaan että jotain "salaista" oli tekeillä ja sanoin että soittelen myöhemmin sitten paremmalla aikaa uudestaan. Samoin töissä pystyn näkemään kuka on hyvällä ja kuka pahalla tuulella vaikka yrittäisi olla iloinen. Se oli kamalaa aluksi kun luulin aina, että kun jollain oli huono päivä, se johtui minusta. Voi sitä ahdistuksen määrää silloin, kyselinkin muutamaan otteeseen ihmisiltä että olenko tehnyt jotain väärää. Nykyään pystyn ohittamaan kamalimmat itsesyytökset, tosin yritän aina tehdä kaiken niin etten voi kenenkään mieltä pahoittaa ja niin ettei tarvitse kotona miettiä, kuinka jonkun asian olisi voinut tehdä toisin. Tämä ei kyllä aina onnistu, aina harmittaa joku, etten kuunnellut tarpeeksi palolla kun joku tilitti jostain asiasta tai joku asiakas jäi vähän vähemmälle huomiolle jopa sai tuhahtelua osakseen kun ei osannut jotain omasta mielestäni itseselvää asiaa. Sellainen harmittaa ihan vietävästi, mutta yritän kehittyä koko ajan kyseisessä asiassa.

Mutta miksi en kykene tekemään järkeviä ratkaisuja edelleenkään? Aina mokaan vaikka tiedän mikä on oikein ja mikä väärin, mikä järkevää ja mikä vähemmän fiksua.

En kestä olotilaa olla olemassa, en kestä virheitäni, en tekojani, en seurauksia. Hukutan itseni milloin mihinkin, ettei tarvisi ajatella mitään. On viinaa, anoreksiaa, bulimiaa, itsetuhoisuutta, järjetöntä rahakulutusta. Vedän överiksi aina kaiken. Syömisen kanssa on takuttu jo yksi kymmenen vuotta. Helpompi olo on kun en oksenna ja syön normaalisti, mutta en ole rauhallinen silloin, minun on pakko usein vaan syödä ja oksentaa "irtautuakseni itsestäni". Katkaistakseni normaalin elämän kierteen,saadakseni paussin aivoilleni, edes hetkeksi. Yksi päivä tuntuu usein liian pitkältä, varsinkin jos minulla ei ole töitä. Olen saanut yliannostuksen omaa itseäni, ja hukun pääni sisään ajatuksiini. Päivän kulkua on helppo vauhdittaa syömällä ja oksentamalla vuoronperään.

Se on hauska juttu, mutta en luokittele itseäni normaaliksi "syömishäiriöiseksi", rakastan ruokaa enkä halua laihtua. Olen saanut parissa vuodessa 15 kiloa lisää, eikä minua edes haittaa. Olin kamala luuranko joskus muinoin, enkä halua muuttua samannäköiseksi enää uudestaan, säikähdän kuvia itsestäni niistä ajoista. Sekin on aika hauska juttu, koska paino ei laihimpina aikoina minua kiinnostanut, oksensin vain itseäni itsestäni pois. Minä oksennan aikaa ja olotilaani ulos. Nyt on mukavaa kun olen saanut vähän naisellisia muotoja, pelkäsin kauan etteivät menkkani ikinä ala, mutta nyt ne alkoivat ollessani 23, pienet sille!! En tiedä voinko ikinä saada lapsia, ei todellakaan ole vielä ajankohtaista miettiä mutta olen varautunut adoptioon ehkä jossain vaiheessa. Lisäksi minulla on osteoporoosin esiaste, joka todettiin jo ollessani 17, en tiedä miten se tulevaisuudessa tulee luihini ja liikkumiseeni vaikuttamaan, mutta sekin on asia johon en voi enää vaikuttaa. Näytän terveemmältä, ja kauniimmalta jos olen saanut pidettyä edes yhden päivän tauon oksentamisesta, mutta sekään ei auta. aika usein saa aamulla miettiä mitä tehdä turpealle olemukselleen.

Mutta tosiaan, miksi minun täytyy kidutta itseäni näin? Miksi minä teen tätä? Miksen voi vain olla normaalisti? Millainen on normaali ihminen,mitenkä normaali ihminen tuntee? Miksi jotkut voi tehdä hyviä ratkaisuja ja miksi minun pitää heittäytyä kalliolta?

En tiedä miksi tunnen itseni näin väsyneeksi, haluan vain maata sängyllä tekemättä mitään. En halua edes katsoa teeveetä. Kuuntelen Ruoskaa ja olen vain. Tosin minun olemiseni on sitä että kudoin säärystintä 20 cm ja pesin vessan kaapeista lähtien.

Taas elämä näyttää jotenkin tyhjältä, olen paljon miettinyt mitä tässä nyt sitten tapahtuu. Olen mokannut menneisyydessä todella pahasti, asiat kummittelevat ja jalassani raahaan suurta teräspalkkia. En tiedä miksi ne nyt taas niin minun päässäni pyörivät. Ahdistaa ihan saatanasti.

Pian on parhaan ystäväni (voiko sanoa) 2. vuosipäivä hänen kuolemastaan. En ymmärrä, en pääse siitäkään irti. Olen niin saatanan vihainen ja silti rakastan häntä niin paljon. Minut jätettiin yksin, hän jätti minut ja lähti jonnekkin muualle. En ymmärrä, en halua uskoa, tätä ei ole ikinä tapahtunut, eieieiei! Minä en ollut siellä siellä kun minua tarvittiin, minä revin omia ranteitani auki. Makasin mielisairaalassa ja tahdoin kuolla. Kiskoin lääkkeitä toisella kädellä ja join lääkehiiltä toisella. 300 tikkiä myöhemmin, vatsahuuhtelun ja tehon jälkeen olen edelleen tässä. En aina tahtoisi mutta useimmiten nykyään tahdon. En oikeasti halunnut kuolla vaikka tahdoinkin. Halusin nähdä vielä jotain, tuntea vielä jotain, kokea jotain. Miksi sinä et  halunnut!? Tajuatko että meillä on vain tämä yksi pieni merkityksetön elämä. Kun me kuolemme, emme me tule enää takaisin, emme enää ikinä. Kyllä minustakin tuntui että jo ennen 20 vuotta olin jo nähnyt kaiken. Mutta en ollut, vaikka ei tämä mitään ruusuilla tanssimista ole ollut, kumminkin elämää josta olen nauttinutkin välillä.

Se että itse me teemme elämämme on ainakin osakseen totta. Välillä tuntuu että pystyn vaikuttamaan siihen, välillä en. Jos voisin vaikuttaa siihen etten tuntisi itseäni näin ahdistuneeksi, että haluan lyödä itseäni, en todellakaan haluaisi sitä itselleni. Kääriydyn helposti itseeni ja kohdistan kaiken vihan siihen. En tiedä mitä siitä hyötyisin jos raapisin ihoni verille, en mitään. Mutta ottakaa tämä olotila minusta pois!

Ihan vitun helppo elämä, anteeksi jos sain sen ensimmäisessä postauksessa kuulostamaan jotenkin normaalilta ja hyvältä. Nyt ei ole mikään hyvin. On suunnat hukassa, enkä pysty ajattelemaan elämääni eteenpäin. Olis varmaan helppoa jos olis ees aikaa vetää säännöllisesti perseet olalle niin vois irtautua ittestään ees yhdeksi päiväksi viikossa. Mutta ei, seuraavan kerran on aikaa vasta kuukauden päästä. Täs vuoden sisällä on kyllä juominen vähentyny aika reippaasti, eikä se johdu pelkästään siitä että on paljon töitä. Johan mulla nyt on vapaapäiviä, mutta ei vaan oo huvittanu lähteä. Nyt tosin huvittaa.

Mitä minun pitäisi tehdä että olisin parempi ihminen. Tarkkailen itseäni hirveästi ja yritän olla koko ajan parempi. Olen myös aika suorasanainen ja jos minulle valehdellaan ja varsinkin töissä, jos ei hoideta hommia niin melko varmasti saa kuulla asiasta. En ikinä haluaisi olla tahallaan ilkeä ihminen muille. Tykkään katsella ihmisiä, koska ihmiset ovat kauniita ja se on mielenkiintoista mitä heidän päässänsä liikkuu. Muutenkin haluaisin tietää kuinka ihmiset kokevat tämän maailman ja kuinka he ajattelevat. Minä näen tämän maailman näin, miten sinä sen koet? Poden aika usein huonoa omaatuntoa jos olen käyttäytynyt jotenkin, noh, en niin iloisesti tai en ole kehunut ihmisiä tarpeeksi vaikka he olisivat sen ansainneet. Tykkään pääni sisällä myös psykologisoida ihmisiä, mietin miksi heistä tuli tietynlaisia. Uskon että ymmärrän ihmisiä aika pitkälle, en usko että kukaan on läpeensä paha, mutta en suostu enää katselemaan kaikenlaista käytöstä. Kamalinta on jos puretaan huonoa oloa toisiin tai tartutetaan negatiivisia ajatuksia, vittuillaan niin että toisenkin päivä menee pilalle. Yritän itse välttää sitä viimeiseen asti omalla kohdallani. Mutta enhän minä ole täydellinen, ei minun muuten tarttisi morkkistaa omista tekemisistäni.

En minä ole surullinen enkä vihainen ihminen. Ette te sitä minusta ainakaan huomaa. En minä halua olla sellainen..

On paljon helpompi olla ihmisten kanssa iloisena ja elämää pulppuavana. Ja voin sanoa etten minä esitä, minä vain haluan ettei kukaan minusta murehtisi. Paljon kivempi saada ihmiset nauramaan kuin itkemään tai miettimään "mitä tuotakin taas vaivaa". Mutta kun minä olen yksin, välillä maailma kaatuu niskaan ja en jaksa hymyillä, mietin vaan sotkuja mitä olen saanut aikaan ja häviän johonkin. Haluan vetää pääni sekaisin ja tuntea olevani jotain edes pientä.

Tuntuu että jumitan tietyissä asioissa, olen samassa tilanteessa uhä uudestaan ja uudestaan, koska tämä helpottuu? Uneksin perheestä ja rakastavasta miehestä. Haluan muuttaa maalle ja viljellä pientä (suurta) kasvimaata. Haluan lapsia ja koiran. Kuitenkin minusta tuntuu etten niitä ikinä saa. En luota ihmisiin, eivät ne kuitenkaan puhu totta. Niistä ei voi ikinä tietää mitä ne tekee, ne pettää luottamuksen ja jättää. En halua pelata venäläistä rulettia elämälläni. Se olen vain minä ja minuun minä vain uskon, muista en voi ikinä tietää. Se on kamalaa, en halua olla ikinä riippuvainen kenestäkään. Jos sinä minut hylkäät, minä en aio hajota, en halua olla edes surullinen, koska en kestä. Sinä vain tulet ja menet, meillä oli hauskaa mutta nyt lähdet, eikä minuun koske. Näin tiesin jo tapahtuvan en siis ole surullinen. En enää ikinä.

Aika usein olen yksin tässä maailmassa, ehkä valitsin sen itse, ehkä en.

Haluaisin oikesti hävitä. Myydä kaiken ja varoittamatta lähteä johonkin kauas. Enkä tulla ikinä takaisin. Mutta pelkään että pakenen itseäni, paikan vaihto ei auta, tiedän. Olen taas siinä tilanteessa etten tiedä mitä tehdä, en tiedä mitä haluan, en tiedä miten pääsen sinne mihin kaipaan. Miten tästä eteenpäin, mihin suuntaan? Koska minä aikuistun ja hankin perheen?

Haluan hulluna hillua kaupungilla ja olla perseet olalla. Mutta tuntuu että olen jo liian vanha. Minä vanhennun.. En uskonut sitä vielä 5 vuotta sitten, olin oikesti nuori ja sain olla sekaisin vuorokauden ympäri.

Liikaa on tapahtunut ja minä olen muuttunut, mutta en tiedä miksi enkä millaiseksi. En tiedä pidänkö itsestäni. En tiedä enää mistään mitään.

Kuinka hankalaa tämä blogin perustaminen oikein olikaan, kymmenen vuotta sitä on mietitty ja nyt viimmein sain sen tehtyä. Tuntuu kamalan typerältä yhtäkkiä alkaa kirjoittamaan. En ole nimittäin kirjoittanut pitkään aikaan mitään, vain päiväkirjaa joskus. Ja omien tekstien lukeminen on niin hankalaa etten pysty niitä lukea. Tosi viisasta siis tämän blogin aloittaminen, vihata nyt omia sanojansa, eihän tässä voi kuin käydä huonosti :)

Hirveän vaikeitakin kysyivät aluksi, jotain blogin nimeä ja käyttäjätunnusta, mitä helvettiä, en minä tiedä. Monta päivää siinä jahkailtiin ja sitten pistin vain jotain, että pääsisin eteenpäin. Kuvaukseen itsestäni en laita kyllä vielä mitään. Kuinka voin kuvailla itseäni tai blogiani, ei minulla ole sanoja niihin. En osaa mielestäni kuvailla asioita. Sanotaan nyt että olen ihan tavallinen ja aivan eriskummallinen ja tämä blogi on jotain siltä väliltä.

Asioiden aloittaminen on yleensä todella hankalaa, tämä varsinkin tuntui jotenkin ylitsepääsemättömältä. Miten kirjoitan ensimmäisestä postauksestani jotenkin noh... hyvän? Ehkä sen ei tarvitse olla hyvä, ehkä riittää että on jotain mistä jatkaa,se on varmasti helpompaa (ihan oman mielenterveyteni kannalta). No nyt aloin tuntea itseni jo varsin typeräksi, mutta kuten jo aiemmin sanoin en kykene lukemaan omaa tekstiäni joten tämä typerä jahkailu ei haittaa, sillä en koskaan lue tätä enää, loistavaa :D

No voisin kyllä jotenkin kuvailla itseäni, siis ihan faktatietoa jotka voi nähdä ihan ulkoisesti (se mitä minun pääni sisällä liikkuu on ihan toinen juttu ja ehkä siihenkin pääsen joskus, jos oikein innostun). Olen 23 vuotta ja asun yllätysyllätys suomessa. Asun yksin oikein somassa (lue:sekaisessa) yksiössä ja käyn töissä. Koulun käynti ei oikein maistunut eikä minulla ollut motivaatiota opiskella, joten ei minulla ei ole kuin peruskoulun päättötodistus teille näytettäväksi. Olin kyllä hyvä koulussa, mutta suunta elämästä ja sen merkityksestä oli jotenkin kateissa. En nähnyt enää syytä opiskelulle, en tiennyt mitä varten sitä piti tehdä ja olin lievästi sanottuna hukassa ja solmussa oman pääni sisällä. Kun teen asian sillä on yleensä joku tavoite tai tarkoitus miksi se tehdään. Elämä olikin niin hankala asia etten keksinytkään sille tavoitetta. En ole vieläkään keksinyt. Siksi nyt vain työskentelen, joskus enemmän ja joskus vähemmän että saisin pätäkkää, jolla elättää itseni siihen asti kunnes valaistun ja keksin mitä minä nyt haluaisinkaan tehdä elämässäni. Tai mikä minusta tulisi sitten isona.

Mutta niin, sen halusin kertoa tällä erää itselleni (ajattelen myös ennen kaikkea tätä blogia terapointi mielessä, en niin halua miettiä että muut lukevat tätä vaan että itse selkiyttyäisin itseäni itselleni hieman enemmän :D)