Oletteko ikinä miettineet kuinka teistä tuli, no, sinä? Minä olen. En vain ole ikinä löytänyt siihen vastausta. On ollut liikaa kaikenlaisia ongelmia. Mistä ne tulivat?

Olisi niin helppoa kääntyä kasvattajien puoleen ja kertoa mitä virheitä he ovat tehneet. Vai olisiko? Ajatus on minusta varsin kammottava. Miten helvetissä minä voisin syyttää heitä siitä mitä minusta tuli. Aina on terapiassa pohdittu vaikeaa lapsuutta ja virheitä joita vanhemmat ovat tehneet. Miksi niitä pitäisi miettiä? Kaikki tekevät virheitä ja jos joku pieni lausahdus olisi saanut minut pois raiteiltani niin missä kunnossa vanhempieni psyyke olisi omien ongelmieni jälkeen. Luulen että olisvat kiskoneet itsensä jo naruun roikkumaan. Kyllä se minä taisin olla joka loppujenlopuksi kusi homman totaalisesti.

Sitten minulle on kerrottu että olen niin herkkä. Mietin kauan minkälainen ihminen on herkkä. En minä itke, enkä reagoi asioihin tunteella. Mutta sen minä olen itsestäni huomannut että pystyn lukemaan ihmisten tunnemaailmaa aika hyvin. Kerran soitin äidilleni ja kysyessäni onko aikaa jutella, hän vastasi että sohvalla tässä makailee ja kyllä on. Pystyin jo äänensävyä kuuntelemalla sanomaan että jotain "salaista" oli tekeillä ja sanoin että soittelen myöhemmin sitten paremmalla aikaa uudestaan. Samoin töissä pystyn näkemään kuka on hyvällä ja kuka pahalla tuulella vaikka yrittäisi olla iloinen. Se oli kamalaa aluksi kun luulin aina, että kun jollain oli huono päivä, se johtui minusta. Voi sitä ahdistuksen määrää silloin, kyselinkin muutamaan otteeseen ihmisiltä että olenko tehnyt jotain väärää. Nykyään pystyn ohittamaan kamalimmat itsesyytökset, tosin yritän aina tehdä kaiken niin etten voi kenenkään mieltä pahoittaa ja niin ettei tarvitse kotona miettiä, kuinka jonkun asian olisi voinut tehdä toisin. Tämä ei kyllä aina onnistu, aina harmittaa joku, etten kuunnellut tarpeeksi palolla kun joku tilitti jostain asiasta tai joku asiakas jäi vähän vähemmälle huomiolle jopa sai tuhahtelua osakseen kun ei osannut jotain omasta mielestäni itseselvää asiaa. Sellainen harmittaa ihan vietävästi, mutta yritän kehittyä koko ajan kyseisessä asiassa.

Mutta miksi en kykene tekemään järkeviä ratkaisuja edelleenkään? Aina mokaan vaikka tiedän mikä on oikein ja mikä väärin, mikä järkevää ja mikä vähemmän fiksua.

En kestä olotilaa olla olemassa, en kestä virheitäni, en tekojani, en seurauksia. Hukutan itseni milloin mihinkin, ettei tarvisi ajatella mitään. On viinaa, anoreksiaa, bulimiaa, itsetuhoisuutta, järjetöntä rahakulutusta. Vedän överiksi aina kaiken. Syömisen kanssa on takuttu jo yksi kymmenen vuotta. Helpompi olo on kun en oksenna ja syön normaalisti, mutta en ole rauhallinen silloin, minun on pakko usein vaan syödä ja oksentaa "irtautuakseni itsestäni". Katkaistakseni normaalin elämän kierteen,saadakseni paussin aivoilleni, edes hetkeksi. Yksi päivä tuntuu usein liian pitkältä, varsinkin jos minulla ei ole töitä. Olen saanut yliannostuksen omaa itseäni, ja hukun pääni sisään ajatuksiini. Päivän kulkua on helppo vauhdittaa syömällä ja oksentamalla vuoronperään.

Se on hauska juttu, mutta en luokittele itseäni normaaliksi "syömishäiriöiseksi", rakastan ruokaa enkä halua laihtua. Olen saanut parissa vuodessa 15 kiloa lisää, eikä minua edes haittaa. Olin kamala luuranko joskus muinoin, enkä halua muuttua samannäköiseksi enää uudestaan, säikähdän kuvia itsestäni niistä ajoista. Sekin on aika hauska juttu, koska paino ei laihimpina aikoina minua kiinnostanut, oksensin vain itseäni itsestäni pois. Minä oksennan aikaa ja olotilaani ulos. Nyt on mukavaa kun olen saanut vähän naisellisia muotoja, pelkäsin kauan etteivät menkkani ikinä ala, mutta nyt ne alkoivat ollessani 23, pienet sille!! En tiedä voinko ikinä saada lapsia, ei todellakaan ole vielä ajankohtaista miettiä mutta olen varautunut adoptioon ehkä jossain vaiheessa. Lisäksi minulla on osteoporoosin esiaste, joka todettiin jo ollessani 17, en tiedä miten se tulevaisuudessa tulee luihini ja liikkumiseeni vaikuttamaan, mutta sekin on asia johon en voi enää vaikuttaa. Näytän terveemmältä, ja kauniimmalta jos olen saanut pidettyä edes yhden päivän tauon oksentamisesta, mutta sekään ei auta. aika usein saa aamulla miettiä mitä tehdä turpealle olemukselleen.

Mutta tosiaan, miksi minun täytyy kidutta itseäni näin? Miksi minä teen tätä? Miksen voi vain olla normaalisti? Millainen on normaali ihminen,mitenkä normaali ihminen tuntee? Miksi jotkut voi tehdä hyviä ratkaisuja ja miksi minun pitää heittäytyä kalliolta?