En minä ole surullinen enkä vihainen ihminen. Ette te sitä minusta ainakaan huomaa. En minä halua olla sellainen..

On paljon helpompi olla ihmisten kanssa iloisena ja elämää pulppuavana. Ja voin sanoa etten minä esitä, minä vain haluan ettei kukaan minusta murehtisi. Paljon kivempi saada ihmiset nauramaan kuin itkemään tai miettimään "mitä tuotakin taas vaivaa". Mutta kun minä olen yksin, välillä maailma kaatuu niskaan ja en jaksa hymyillä, mietin vaan sotkuja mitä olen saanut aikaan ja häviän johonkin. Haluan vetää pääni sekaisin ja tuntea olevani jotain edes pientä.

Tuntuu että jumitan tietyissä asioissa, olen samassa tilanteessa uhä uudestaan ja uudestaan, koska tämä helpottuu? Uneksin perheestä ja rakastavasta miehestä. Haluan muuttaa maalle ja viljellä pientä (suurta) kasvimaata. Haluan lapsia ja koiran. Kuitenkin minusta tuntuu etten niitä ikinä saa. En luota ihmisiin, eivät ne kuitenkaan puhu totta. Niistä ei voi ikinä tietää mitä ne tekee, ne pettää luottamuksen ja jättää. En halua pelata venäläistä rulettia elämälläni. Se olen vain minä ja minuun minä vain uskon, muista en voi ikinä tietää. Se on kamalaa, en halua olla ikinä riippuvainen kenestäkään. Jos sinä minut hylkäät, minä en aio hajota, en halua olla edes surullinen, koska en kestä. Sinä vain tulet ja menet, meillä oli hauskaa mutta nyt lähdet, eikä minuun koske. Näin tiesin jo tapahtuvan en siis ole surullinen. En enää ikinä.

Aika usein olen yksin tässä maailmassa, ehkä valitsin sen itse, ehkä en.

Haluaisin oikesti hävitä. Myydä kaiken ja varoittamatta lähteä johonkin kauas. Enkä tulla ikinä takaisin. Mutta pelkään että pakenen itseäni, paikan vaihto ei auta, tiedän. Olen taas siinä tilanteessa etten tiedä mitä tehdä, en tiedä mitä haluan, en tiedä miten pääsen sinne mihin kaipaan. Miten tästä eteenpäin, mihin suuntaan? Koska minä aikuistun ja hankin perheen?

Haluan hulluna hillua kaupungilla ja olla perseet olalla. Mutta tuntuu että olen jo liian vanha. Minä vanhennun.. En uskonut sitä vielä 5 vuotta sitten, olin oikesti nuori ja sain olla sekaisin vuorokauden ympäri.

Liikaa on tapahtunut ja minä olen muuttunut, mutta en tiedä miksi enkä millaiseksi. En tiedä pidänkö itsestäni. En tiedä enää mistään mitään.